Taas kerran edessä sivuston vaihto. Blogspotin puolelle on helpompi rakentaa vähän enemmän silmää miellyttävää blogia. Jospa se nyt olisi tälle blogille vähän pysyvämpi koti. Tulkaa siis  mukaan jatkamaan juttua tänne: englanninelamaa2.blogspot.com

Tässä rentouttavan viikonlopun aikana on hyvä antautua taas vähän syvällisempien ajatusten vietäväksi. Kaksikielisessä perheessä tulee mietittyä jonkun verran kielen merkitystä ihmisille ja sitä, miten kieleen ikään kuin kasvetaan sisälle. Meillä kotona puhutaan siis englantia ja suomea. Mies puhuu aina tytölle englantia, minä aina suomea. Meidän kolmen yhteinen kieli ja minun ja mieheni yhteinen kieli taas on englanti. Olemme olleet tässä todella johdonmukaisia ja pian kaksi täyttävä neitokaisemme jo melko sujuvasti taitaa molemmat kielet. Välillä jopa kääntää toiselle vanhemmalle mitä toinen on sanonut jos kuvittelee, ettei homma ole muuten mennyt perille. Päivittäin vielä jaksaa ihmetyttää, miten noin pieni lapsi voi taitaa kielen monimutkaisempiakin koukeroita noin hienosti. Ja vielä kahdella kielellä. Hänen pieneen taaperokieleensä on vieläpä jo etsiytynyt hitunen murteita. Hassua miten neiti puhuu englantia vahvalla pohjois-Englannin murretta ja suomea sekoittaen Oulun ja Helsingin murteita. Päivittäinen "äiti mä meen paapaamaan" aiheuttaa edelleen mussa pientä hihitystä.

Kun tässä jokusen kuukauden jälkeen on edessä se uusi elämä ulkosuomalaisena, oon miettinyt sitä, miten paljon tapa käyttää oma kieltä vaikuttaa oman identiteetin rakentumiseen. Oma kieleni ja sen käyttö Suomessa on jotain niin sisäänrakennettua, että sitä on vaikea alkaa analysoimaan. Uskon että ihmisen puhetyylistä voi kertoa jotain ei vain siitä, missä päin maailmaa hän on kasvanut vaan myös siitä, minkälaisessa ympäristössä hän on kasvanut ja jotain persoonasta itsestäänkin. Vaan mitä tapahtuu kun omaksut uuden kielen, jota alat käyttää omaa kieltäsi enemmän, lähes äidinkielen tavoin. Itse olen papukaijamaisesti omaksunut lähes täysin mieheni aksentin ja käyttämät fraasit. Mukaan on sitten matkan varrella tarttunut Englannissa tapaamieni ihmisten käyttämiä sanontoja, palasia heidän aksenteistaan ja jonkinlaista yleiskieltä.

Englannissa asuessamme tutustuin nopeasti siihen, miten ihmiset olettavat asioita sinusta murteesi ja kielenkäyttösi perusteella. Moneen otteeseen uusiin ihmisiin tutustuessani kävimme tämän saman keskustelun ja lähes aina arvio oli sama. Uudet tuttavuudet kuulivat että aksentissani oli jotain erikoista, mutta kuvittelivat sen tulevan jostain pohjois-Englannin kylistä, joissa murre on eriytynyt hyvin omanlaiseksensa. Jotkut olivat ajatelleet, että tulen melko varakkaasta ja hyvin koulutetusta perheestä (kuinka kaukana arvaus voikaan olla köyhästä taiteilijaperheestä) toiset arvelivat minun olevan maalaistyttö (kiitos vaan miehelle karkeuksien ja törkeyksien opettamisesta). Jossain vaiheessa nämä arvelut alkoivat häiritsemään. Tuntuu, että apinoimalla mieheni aksentin ja tavan käyttää kieltä, olen rakentanut itselleni identiteetin, joka on valheellinen ja jota en itse tunne. Ihmiset minut tavatessani tekevät oletuksia, jotka eivät pidä kaukaisestikaan paikkaansa ja itse olen ulkomaalaisena näistä olettamuksista autuaan tietämätön. Vaikka ehkäpä näin käy omassa maassakin jatkuvasti. Kuuntelemme ja katselemme toisiamme ja teemme oletuksia, jotka voivat olla hyvin kaukana totuudesta. Ehkei niitä oletuksia voi hallita tai ymmärtää sen paremmin omassa kuin vieraassakaan maassa. Olin kai itsekin aika järkyttynyt kun ensimmäisenä Oulun vuotena sain kuulla Helsingin puhetyylin kuulostavan ylimieliseltä. Ehkä niitä ennakkoluuloja voi sitten kaataa omalla käytöksellään.

Jatketaanpa taas lääkisaiheisella postauksella. Valmistumisen lähestyessä (enää vajaa vuosi!) pitää alkaa pikkuhiljaa miettimään mitä tekisi seuraavaksi. Suomeen jäävillä kurssikavereilla samat pohdinnat tuntuvat vielä olevan aika hahmottumattomia, johtuen ehkä siitä, ettei sitä vielä tarvitsekaan päättää. Kaikille löytyy varmasti töitä ja monille se haluamansa erikoistumispaikkakin. Suurin osa taitaa aluksi ainakin suunnata terveyskeskuksiin eri puolille maata. Ja jos vaikka haluaisi valmistumisen jälkeen viettää välivuotta tai äitiyslomaa, ei töihin paluu Suomessa tule olemaan sen suurempi ongelma. Vaan meille ulkomaille suuntaaville kuviot eivät ole yhtä yksinkertaisia.

Englannin lääkärien koulutusjärjestelmä poikkeaa suomalaisesta systeemistä aika paljon. Lääkis on kestoltaan viisi vuotta, eikä valmistuessa käteensä saa täysiä lääkärin oikeuksia vaan tilapäiset oikeudet, joilla saa lääkärin ammattia harjoittaa ainoastaan tietyssä koulutusohjelmassa ja siinä määritellyissä yksiköissä. Juniorilääkärinä toimitaan yhteensä kaksi vuotta, joista ensimmäisen vuoden jälkeen saa "täydet" lääkärin oikeudet. Tuo kaksi vuotinen koulutus koostuu kuudesta neljän kuukauden pätkästä, jotka tehdään eri erikoisalojen yksiköissä. Koulutuksen ajalta saa palkkaa, joka olisi verrattavissa lähi-sairaanhoitajan palkkaan, riippuen tekeekö päivystyksiä vai ei. Työnkuvaan kuuluu ensimmäisenä vuonna lähinnä paperityöt, röntgenlähetteiden toimittaminen paikasta toiseen, osastokierroilla kirjurina toimiminen yms. eli vastuuta ei juurikaan ole. Toisena vuotena palkka nousee muutaman satasen ja vastuutakin saa enemmän. Itse olisin toivottanut erittäin tervetulleeksi tuon ensimmäisen juniorilääkärivuoden orientoitumisen ja vastuun puuttumisen, mutta suomalaisia lääkäreitä ei liian pätevinä kelpuuteta ensimmäisen vuoden juniorilääkäreihin. Kesken koulutusohjelmaa on paikkoja vaikeaa saada, mutta joka vuosi osa koulutuksessa olevista tiputtautuu pois ja kakkos vuoden paikkoja voi hakea sitä mukaa, kun osallistujia tipahtaa pois kyydistä. Ei siis ole mikään itsestäänselvyys, että koulutusohjelmaan pääsee mukaan suomalaisilla papereilla.

Toinen vaihtoehto Englantiin muuttaessa on pyrkiä suoraan erikoistumaan. Tämä onnistuu jos takana on kahden vuoden kliininen kokemus. Ja sitähän mulla ei tule olemaan. Englannissa voisin tietysti tehdä pätkätöitä tuon kahden vuoden verran, mutta oppiminen on todennäköisesti huonompaa koulutusohjelman ulkopuolella, eikä tuota kautta todellakaan ole taattua, että pääsee erikoistumisohjelmaan.

Minkä reitin sitten alkumetreille valitsenkaan, vaikuttaa juniorilääkärivuosien suunnitelmiin erikoisala, jonka otan tähtäimeen. Ja sitä olen nyt kovasti pähkäillyt. Jäljelle on oikeastaan jäänyt kolme vaihtoehtoa: psykiatria, naistentaudit ja yleislääketiede (eli Englannissa sitten jossain maaseudun terveyskeskuksessa työskenteleminen). Jokaisessa alassa on tietysti omat hyvät ja huonot puolensa.

Psykiatria on pitkään ollut ykkösenä listalla. Viime kesän kesätyöt vahvistivat tunnetta siitä, että se voisi olla ala, joka tuntuisi omalta ja jossa uskoisin voivani kehittyä ihan hyväksi. Eniten mietityttää se, miten oma mielenterveys kestäisi sitä, että työhön kuuluu työskennellä omalla psyykellä ja persoonallaan ja kohdata ajoittain todella raskaiden asioiden kanssa kamppailevia ihmisiä. Lisäksi vähän mietityttää se, etten koskaan tekisi töitä somaattisten sairauksien parissa, nekin kuitenkin kun kiinnostavat.

Naistentaudit ovat toinen erikoisalasuosikki (kuten varmaan yli puolella naispuoleisista lääkisläisistä kurssin jälkeen) , mutta se on Englannissa alana todella suosittu, enkä ole ihan varma olenko tarpeeksi kilpailukykyinen pääsemään hakuprosessista läpi. Runsas päivystäminen olisi varmasti myös perheelliselle raskasta. Toisaalta alassa kiehtoisi sen monipuolisuus. Samalla hoidetaan kuitenkin koko perhettä ja huomioon pitää ottaa niin monta asiaa sekä äidin, syntymättömän lapsen, että perheen kannalta. Tekemään pääsisi paljon sekä käsillään, että päällään.

Viimeisimpänä on sitten vielä yleislääketiede. Pääsisi tekemään kaikkea, voisi suuntautua asioihin, jotka ehkä kiinnostaisivat vähän enemmän. Ala on joustava, palkat todella korkeat ja omia työaikojaan voi muokata niin paljon kun haluaa. Olisi mukava päästä tekemään "vähän kaikkea". Toisaalta sitten en koskaan pääsisi perehtymään psykiatrian ihmeelliseen maaillmaan niin syvällisesti kun haluaisin. Ja mitä jos joskus huvittaisikin lähteä ulkomaille töihin. Kehitysmaissa paikallista kielitaitoa osaamatonta psykiatria tuskin tarvitaan, synnytyslääkäriä tai yleislääkäriä kylläkin. Suosikkien järjestys vaihtaa paikkoja päässäni jatkuvasti. Olisikohan se yleislääketiede kuitenkin se paras vaihtoehto? Valintoja, valintoja...

 

Tämä (5.) vuosi on koulussa ollut antoisampi ja mielenkiintoisempi kuin mikään aiempi vuosi. Syksyllä meillä oli naistentautien kurssi ja nyt meneillään on lastentaudit. Vaikka ryhmäkoot ovat edelleen jotain ihan järkyttävää, on vihdoinkin sentään opetushenkilökunta ollut ystävällistä, motivoitunutta ja ammattitaitoista. Aiempina vuosina opettajien vuorovaikutustaidoissa ja motivaatiossa opettaa on ollut paljon enemmän vaihtelua. Nyt sitä saa sen sijaan jatkuvasti tuntea itsensä idiootiksi ja lusmuksi. Olivat opettajat kuinka hyviä tahansa, tulee raja vastaan jossain vaiheessa siinä, kuinka paljon voi oppia opettajalta ja minkä verran tulisi itsenäisesti opiskella ja antaa oma panoksensa oppimiseen.

 

Aiemmin olen harmitellut sitä, miten potilaita ei juurikaan pääse tutkimaan, vaikka itse olisi motivoitunut. Nyt olemme jatkuvasti osastoilla osaston vaihtuessa kahden viikon välein ja potilaita saisi käydä tutkimassa niin paljon kun itse jaksaa ja haluaa. Onneksi meillä on vielä parin viikon ajan tytölle lapsenvahti. Voisin yrittää tsempata ja käydä tutkimassa potilaita, perehtyä potilaiden papereihin ja opiskella koululla aktiivisemmin. Sitten se ilo loppuukin ja hoitoapua on niin paljon vähemmän, että koulussa pääsen käymään lähinnä vaan pakollisissa opetuksissa. Loput jää sitten oman lukemisen varaan ja potilaiden tutkiminen on kyllä asia, jota ei kirjoista opi. Meillä on kerran viikossa poliklinikka opetus, jossa jokainen pari saa oman potilaan, joka sitten otetaan vastaan, tutkitaan ja hoidetaan itse, opettajalta välillä neuvoa kysyen. Kerran kahdessa viikossa tulee myös tutkia vähintään yksi osastolla oleva potilas, joka sitten ryhmäopetuksessa esitellään sekä opettajalle, että muille ryhmäläisille. Ja täytyy myöntää, että tutkiminen tuntuu edelleen aika haastavalta. Vaikka kuinka yrittäisi opetella ja muistaa mitä tutkitaan, unohtuu aina jotain olennaista. Lisäksi tutkiminen vähän vaihtelee potilaasta, tämän iästä ja ongelmasta riippuen ja pitäisi perusasioiden lisäksi osata aina samalla miettiä mitä löydöksiä hakee ja miten niitä kannattaisi etsiä. Tässä vaiheessa sitä keskittyy vielä niin paljon pinnistelemään yrittäessään muistaa mitä ja miten tutkitaan, että se kokonaiskuva välillä hämärtyy. Onpa käynyt niinkin, että tietyn potilaan tutkimista raportoidessani tajusin, että olin unohtanut tarkistaa kokonaan potilaan tulosyyhyn liittyvän löydöksen. Siis tyylillä korvakipuiselta unohtaa katsoa korviin. Elättelen vielä kuitenkin toivoa siitä, että jonain päivänä mustakin tulee ihan pätevä lääkäri. Onneksi valmistumisen jälkeen ei kuitenkaan tarvitse olla vielä valmis.

Niin mukava kun lasten kurssi on ollutkin, tuntuu se välillä aika raskaaltakin. Omia arjen polkuja kulkiessaan sitä harvemmin muistaa ajatella niitä, joiden elämällä on aivan eri lähtökohdat kuin omalla tai oman lapsen elämällä. Kurssilla sitä joutuu väkisinkin muistamaan lapsia, joita kukaan ei halua tai rakasta, vaikeasti sairaita tai kuolevia lapsia, lapsia jonka fyysistä tai psyykkistä terveyttä tai koskemattomuutta ovat omat vanhemmat tahallisesti tai tahattomasti vaurioittaneet. Lääkäreitä varoitetaan syyllistämättä, eikä työssään sitä voikaan tehdä. Välillä aikuisten valinnat kuitenkin tuntuvat niin epäreiluilta. Miksi hankkia lapsia jos ei ole valmis pistämään lapsen terveyttä ja hyvinvointia muiden asioiden edelle. Lapsia elää mitä erilaisemmissa ympäristöissä ja perheissä. Nyt sen vasta tajuaa. Olisi kiva ajatella, että kaikki lapset saavat turvallisen kasvuympäristön ja rakastavat, suhteellisen tasapainoiset vanhemmat, jotka kykenevät vastaamaan lapsen tarpeisiin. Uskomatonta tosin on se, miten reippaita ja positiivisia lapset ovat, riippumatta siitä, minkälaisista perheistä he tulevat, mitä ovat nähneet ja kokeneet tai miten sairaita ovat. Itsekin voisi varmasti lapsilta oppia paljon.

Joskohan tässä olisi taukoiltu tarpeeksi. Hiljalleen on alkanut into bloggailuun palailemaan, josko sitä olisi taas jotain omaa ajatustoimintaa ja sanottavaakin joskus. Syy hiljaiseloon on ollut arki ja meidän pieni neiti, jonka kanssa touhutessa kaikki koulun ulkopuolinen aika kuluu.

 

 

 

Periaatteistaan oppii aika äkkiä joustamaan, kun sukulaiset asuvat satojen kilometrien päässä ja lapsella ei ole on/off painiketta. Niinpä meilläkin on jo tutustuttu piirrettyjen ihmeelliseen maailmaan, kuten kuvassa näkyy. Lapsen uniajat kuluvat aika tehokkaasti opiskellen, mutta kiitos Pipsa possu sarjan, saa äiti joskus muulloinkin pienen hengähdyshetken.

 

 

Opinnot lähenevät pikkuhiljaa loppuaan. Enää vajaa vuosi niin olen valmis lääkäri. Apua. Tiedossa on valmistumisen jälkeen tosin todennäköisesti jonkun pituinen hengähdystauko, jonka aikana nautiskelen vihdoin ihan täysipäiväisesti kotiäitinä olemista. Vaikka mukavaa on ollut tämäkin. Ainaista pientä syyllisyyden tunnetta lukuunottamatta, olen saanut parhaat molemmista maailmoista. Kotiäitinä olon ja toisaalta myös hieman omaa aikaa opintojen parissa. Oman oppimisen kannalta tällainen tuskin on paras järjestely. Tällä hetkellä omassa arvomaailmassa tytön kotihoito ja se, että lapsi saa olla mahdollisimman paljon omien vanhempiensa kanssa, on mennyt kuitenkin oman opiskelun ohi ja opinnot hoidetaan nyt tässä sivulla puolittaisella teholla. Ihmeellisesti ollaan kyllä pystytty pala kerrallaan tämä kotihoito järjestämään. Viime syksystä meillä on käynyt tuttu hoitaja silloin, kun mulla on pakollista opetusta koululla. Piakkoin hoitajan pois jäädessä, jää mies työstään puolipäiväiseksi ja pyöritetään sitten kahdestaan tätä kuviota. Vaan mikäpä kesän tullessa on kotona ollessa. Varmaan moni mielellään vaihtaisi työn puurtamisen puistoissa touhuamiseen.

 

Pyrin palaamaan taas säännölliseen bloggailuun. Harjoittelun alla on myöskin kuvien käsittely. Jospa saisi blogin ulkoasua vähän miellyttävämmäksi. Pala kerrallaan.