Tulipa tänään todettua, että viime toukokuun jälkeen mun aivot on tyhjentyneet kaikesta lääketieteellisestä tiedosta. Ja taidoista kanssa. Että silleen.

Olin tänään tappotylsässä koulutuksessa ja jossain vaiheessa vauveli alkoi taas käyttämään täyttä virtsarakkoa nyrkkeilysäkkinään. Piti aika kiireellä lähteä vessan etsintään. Vessaa etsiessä oli portaikon tukkeena ihmeellinen rypäs ihmisiä. Niiden jaloissa keskellä portaita makasi nuori nainen ihan ihmeellisessä mytyssä pää alaspäin. Ensimmäisenä tuli mieleen, että mitä mä tohon puutun, tossa on jo tarpeeksi auttajia ja kun on kiire vessaankin. Mutta sitten kun ihmisjoukko näkyi siinä vaan seisovan, oli pakko kysyä oliko heistä kukaan ensiaputaitoinen. Ja vastaus oli tietysti kuorossa lausuttuna ei. Joku sentään oli tajunnut soittaa hätänumeroon. Sain sen verran selvitettyä tilannetta, että kukaan ei tyttoä tuntenut, mutta olivat nähneet hänen tuupertuvan portaikossa. Itse neiti makasi ihan kiemuralla keskellä portaita silmät kiinni.

Mulla tietysti oli pää täysin tyhjä. Kamala ihmisrypäs vielä tuijottamassa, että mitähän toi nyt aikoo tehdä ja kai se nyt osaa sitte jotain. Päästä ei vaan tullut oikein mitään ajatuksia tai neuvoja avuksi. Kumarruin siihen portaikkoon ja tartuin ranteesta kiinni. Pulssi tuntui ja hengityskin näkyi kulkevan, jee, ei se ainakaan ollu kuollut. Ja sitten vasta tajusin, että hitto, enhän oo edes kokeillut onko se hereillä ja tuskin kukaan muukaan. Seurasi puhuttelua, poskien läpsimistä ja vähän kovempaa äänen käyttoä. Ei reaktiota. Pari kertaa kun sain kailotettua tytolle korvaan että avaa silmät jos kuulet mua niin silmäluomet alkoi ihan pikkaisen raottumaan. Mitään korkeata pudotusta kun ei ollut kyseessä ja silminnäkijät kun osasi kuvailla miten se kaatuminen oli tapahtunut niin uskaltauduttiin vähän siirtämään potilas mukavampaan asentoon. Ja siinä vaiheessa silmät aukesikin jo kokonaan ja alkoi tulemaan puhettakin. Neitokainen oli viime aikoina jättänyt ruokapuolta vähän vähemmälle ja kyseisenä päivänä ei suuhun ollut sujahtanut mitään. Tenttistressin alla oli sitten alkanut huimaamaan ja kädet puutumaan ja portaissa lähti taju. Siinä vaiheessa haastattelua tuli sitten ambulanssimieskin paikalle ja pääsin vihdoin ryntäämään vessaan ennen kun oli pissat housuissa.

Jälkikäteen kun mietin tilannetta, tajusin miten totaalisesti kaikki tiedot ja taidot on kadonneet mun päästä. Tietysti kun taitojaan ei käytä, ne katoaa, mutta en ollut tajunnut, että se tapahtuu noin totaalisesti ja nopeasti. En nyt tiedä mitä muuta tossa tilanteessa olisi voinutkaan tehdä kun apu oli tulossa nopeasti. Kai sitä ois voinut alkaa tutkimaan kroppaa läpi murtumien varalta. Vaan pointtina oli se, etten olis osannutkaan oikein tehdä mitään. Tai ainakaan nopeasti. Onneksi ei ollut mikään sydänpysähdys tai vastaava. Siinä olis voinut olla aika huonot selviytymismahdollisuudet kun meikäläinen siinä mietti sormi suussa monta minuuttia, että mitähän seuraavaks pitikään tehdä. Osaksi toi jäätyminen oli kyllä ihan tän lääkistauon ansiota, toisaalta osa siitä on lääkiksen syytäkin. Ennen lääkikseen menoa olin jotenkin paljon paremmalla maalaisjärjellä ja ripeämmällä toiminnalla varustettu. Lääkisopinnot on sitten tehneet musta sellasen passiivisen lahnan, joka alkaa vaan miettimään, että eihän mulla ole saturaatio-, verenpaine-, verensokerimittaria, enkä voi tilata mitään tutkimuksia jos epäilen murtumaa. Että mitähän tässä voi sitten oikein tehdä. Ja sitten helposti unohtuu, että eihän siinä ole tarkoituskaan ennen ambulanssin tuloa kun vaan tehdä ne ihan perusjutut. Ja siinä monimutkasempia juttuja miettiessä jää hyvällä tuurilla ne perusjutut tekemättä kokonaan ja sitten se onkin jo ihan sama kun ettei apua olisi ollut läsnä ollenkaan.

Ei kai siinä muuta kun että ihan hyvä on taas palata koulun penkille. Ja ei kiitos mitään onnettomuuksia mun eteen ennen sitä. Pitäs varmaan vaan pysytellä kotona ettei vahingossakaan joudu mihinkään onnettomuustilanteisiin, missä saattas joutua tekemään jotain. Jos jonkun hengestä on kyse niin ei ehkä kauheesti auta jälkikäteen kämmittyään sanoa:  "Joo kyllä mä oikeesti oon neljännellä vuosikurssilla lääkiksessä, mut kato ku mä oon raskaana."

P.S Ja on muuten hankalaa yrittää auttaa yhtään ketään maassa,puhumattakaan portaissa makaavaa tän mahan kanssa. Koettakaa vaikka ite.. laitatte jalkapallon paidan alle ja sitten yritätte siinä kyykistellä, kumarrella ja touhuta maan rajassa. Ei muuten oo helppoa.