Jatketaanpa taas lääkisaiheisella postauksella. Valmistumisen lähestyessä (enää vajaa vuosi!) pitää alkaa pikkuhiljaa miettimään mitä tekisi seuraavaksi. Suomeen jäävillä kurssikavereilla samat pohdinnat tuntuvat vielä olevan aika hahmottumattomia, johtuen ehkä siitä, ettei sitä vielä tarvitsekaan päättää. Kaikille löytyy varmasti töitä ja monille se haluamansa erikoistumispaikkakin. Suurin osa taitaa aluksi ainakin suunnata terveyskeskuksiin eri puolille maata. Ja jos vaikka haluaisi valmistumisen jälkeen viettää välivuotta tai äitiyslomaa, ei töihin paluu Suomessa tule olemaan sen suurempi ongelma. Vaan meille ulkomaille suuntaaville kuviot eivät ole yhtä yksinkertaisia.

Englannin lääkärien koulutusjärjestelmä poikkeaa suomalaisesta systeemistä aika paljon. Lääkis on kestoltaan viisi vuotta, eikä valmistuessa käteensä saa täysiä lääkärin oikeuksia vaan tilapäiset oikeudet, joilla saa lääkärin ammattia harjoittaa ainoastaan tietyssä koulutusohjelmassa ja siinä määritellyissä yksiköissä. Juniorilääkärinä toimitaan yhteensä kaksi vuotta, joista ensimmäisen vuoden jälkeen saa "täydet" lääkärin oikeudet. Tuo kaksi vuotinen koulutus koostuu kuudesta neljän kuukauden pätkästä, jotka tehdään eri erikoisalojen yksiköissä. Koulutuksen ajalta saa palkkaa, joka olisi verrattavissa lähi-sairaanhoitajan palkkaan, riippuen tekeekö päivystyksiä vai ei. Työnkuvaan kuuluu ensimmäisenä vuonna lähinnä paperityöt, röntgenlähetteiden toimittaminen paikasta toiseen, osastokierroilla kirjurina toimiminen yms. eli vastuuta ei juurikaan ole. Toisena vuotena palkka nousee muutaman satasen ja vastuutakin saa enemmän. Itse olisin toivottanut erittäin tervetulleeksi tuon ensimmäisen juniorilääkärivuoden orientoitumisen ja vastuun puuttumisen, mutta suomalaisia lääkäreitä ei liian pätevinä kelpuuteta ensimmäisen vuoden juniorilääkäreihin. Kesken koulutusohjelmaa on paikkoja vaikeaa saada, mutta joka vuosi osa koulutuksessa olevista tiputtautuu pois ja kakkos vuoden paikkoja voi hakea sitä mukaa, kun osallistujia tipahtaa pois kyydistä. Ei siis ole mikään itsestäänselvyys, että koulutusohjelmaan pääsee mukaan suomalaisilla papereilla.

Toinen vaihtoehto Englantiin muuttaessa on pyrkiä suoraan erikoistumaan. Tämä onnistuu jos takana on kahden vuoden kliininen kokemus. Ja sitähän mulla ei tule olemaan. Englannissa voisin tietysti tehdä pätkätöitä tuon kahden vuoden verran, mutta oppiminen on todennäköisesti huonompaa koulutusohjelman ulkopuolella, eikä tuota kautta todellakaan ole taattua, että pääsee erikoistumisohjelmaan.

Minkä reitin sitten alkumetreille valitsenkaan, vaikuttaa juniorilääkärivuosien suunnitelmiin erikoisala, jonka otan tähtäimeen. Ja sitä olen nyt kovasti pähkäillyt. Jäljelle on oikeastaan jäänyt kolme vaihtoehtoa: psykiatria, naistentaudit ja yleislääketiede (eli Englannissa sitten jossain maaseudun terveyskeskuksessa työskenteleminen). Jokaisessa alassa on tietysti omat hyvät ja huonot puolensa.

Psykiatria on pitkään ollut ykkösenä listalla. Viime kesän kesätyöt vahvistivat tunnetta siitä, että se voisi olla ala, joka tuntuisi omalta ja jossa uskoisin voivani kehittyä ihan hyväksi. Eniten mietityttää se, miten oma mielenterveys kestäisi sitä, että työhön kuuluu työskennellä omalla psyykellä ja persoonallaan ja kohdata ajoittain todella raskaiden asioiden kanssa kamppailevia ihmisiä. Lisäksi vähän mietityttää se, etten koskaan tekisi töitä somaattisten sairauksien parissa, nekin kuitenkin kun kiinnostavat.

Naistentaudit ovat toinen erikoisalasuosikki (kuten varmaan yli puolella naispuoleisista lääkisläisistä kurssin jälkeen) , mutta se on Englannissa alana todella suosittu, enkä ole ihan varma olenko tarpeeksi kilpailukykyinen pääsemään hakuprosessista läpi. Runsas päivystäminen olisi varmasti myös perheelliselle raskasta. Toisaalta alassa kiehtoisi sen monipuolisuus. Samalla hoidetaan kuitenkin koko perhettä ja huomioon pitää ottaa niin monta asiaa sekä äidin, syntymättömän lapsen, että perheen kannalta. Tekemään pääsisi paljon sekä käsillään, että päällään.

Viimeisimpänä on sitten vielä yleislääketiede. Pääsisi tekemään kaikkea, voisi suuntautua asioihin, jotka ehkä kiinnostaisivat vähän enemmän. Ala on joustava, palkat todella korkeat ja omia työaikojaan voi muokata niin paljon kun haluaa. Olisi mukava päästä tekemään "vähän kaikkea". Toisaalta sitten en koskaan pääsisi perehtymään psykiatrian ihmeelliseen maaillmaan niin syvällisesti kun haluaisin. Ja mitä jos joskus huvittaisikin lähteä ulkomaille töihin. Kehitysmaissa paikallista kielitaitoa osaamatonta psykiatria tuskin tarvitaan, synnytyslääkäriä tai yleislääkäriä kylläkin. Suosikkien järjestys vaihtaa paikkoja päässäni jatkuvasti. Olisikohan se yleislääketiede kuitenkin se paras vaihtoehto? Valintoja, valintoja...