Tämä (5.) vuosi on koulussa ollut antoisampi ja mielenkiintoisempi kuin mikään aiempi vuosi. Syksyllä meillä oli naistentautien kurssi ja nyt meneillään on lastentaudit. Vaikka ryhmäkoot ovat edelleen jotain ihan järkyttävää, on vihdoinkin sentään opetushenkilökunta ollut ystävällistä, motivoitunutta ja ammattitaitoista. Aiempina vuosina opettajien vuorovaikutustaidoissa ja motivaatiossa opettaa on ollut paljon enemmän vaihtelua. Nyt sitä saa sen sijaan jatkuvasti tuntea itsensä idiootiksi ja lusmuksi. Olivat opettajat kuinka hyviä tahansa, tulee raja vastaan jossain vaiheessa siinä, kuinka paljon voi oppia opettajalta ja minkä verran tulisi itsenäisesti opiskella ja antaa oma panoksensa oppimiseen.

Aiemmin olen harmitellut sitä, miten potilaita ei juurikaan pääse tutkimaan, vaikka itse olisi motivoitunut. Nyt olemme jatkuvasti osastoilla osaston vaihtuessa kahden viikon välein ja potilaita saisi käydä tutkimassa niin paljon kun itse jaksaa ja haluaa. Onneksi meillä on vielä parin viikon ajan tytölle lapsenvahti. Voisin yrittää tsempata ja käydä tutkimassa potilaita, perehtyä potilaiden papereihin ja opiskella koululla aktiivisemmin. Sitten se ilo loppuukin ja hoitoapua on niin paljon vähemmän, että koulussa pääsen käymään lähinnä vaan pakollisissa opetuksissa. Loput jää sitten oman lukemisen varaan ja potilaiden tutkiminen on kyllä asia, jota ei kirjoista opi. Meillä on kerran viikossa poliklinikka opetus, jossa jokainen pari saa oman potilaan, joka sitten otetaan vastaan, tutkitaan ja hoidetaan itse, opettajalta välillä neuvoa kysyen. Kerran kahdessa viikossa tulee myös tutkia vähintään yksi osastolla oleva potilas, joka sitten ryhmäopetuksessa esitellään sekä opettajalle, että muille ryhmäläisille. Ja täytyy myöntää, että tutkiminen tuntuu edelleen aika haastavalta. Vaikka kuinka yrittäisi opetella ja muistaa mitä tutkitaan, unohtuu aina jotain olennaista. Lisäksi tutkiminen vähän vaihtelee potilaasta, tämän iästä ja ongelmasta riippuen ja pitäisi perusasioiden lisäksi osata aina samalla miettiä mitä löydöksiä hakee ja miten niitä kannattaisi etsiä. Tässä vaiheessa sitä keskittyy vielä niin paljon pinnistelemään yrittäessään muistaa mitä ja miten tutkitaan, että se kokonaiskuva välillä hämärtyy. Onpa käynyt niinkin, että tietyn potilaan tutkimista raportoidessani tajusin, että olin unohtanut tarkistaa kokonaan potilaan tulosyyhyn liittyvän löydöksen. Siis tyylillä korvakipuiselta unohtaa katsoa korviin. Elättelen vielä kuitenkin toivoa siitä, että jonain päivänä mustakin tulee ihan pätevä lääkäri. Onneksi valmistumisen jälkeen ei kuitenkaan tarvitse olla vielä valmis.

Niin mukava kun lasten kurssi on ollutkin, tuntuu se välillä aika raskaaltakin. Omia arjen polkuja kulkiessaan sitä harvemmin muistaa ajatella niitä, joiden elämällä on aivan eri lähtökohdat kuin omalla tai oman lapsen elämällä. Kurssilla sitä joutuu väkisinkin muistamaan lapsia, joita kukaan ei halua tai rakasta, vaikeasti sairaita tai kuolevia lapsia, lapsia jonka fyysistä tai psyykkistä terveyttä tai koskemattomuutta ovat omat vanhemmat tahallisesti tai tahattomasti vaurioittaneet. Lääkäreitä varoitetaan syyllistämättä, eikä työssään sitä voikaan tehdä. Välillä aikuisten valinnat kuitenkin tuntuvat niin epäreiluilta. Miksi hankkia lapsia jos ei ole valmis pistämään lapsen terveyttä ja hyvinvointia muiden asioiden edelle. Lapsia elää mitä erilaisemmissa ympäristöissä ja perheissä. Nyt sen vasta tajuaa. Olisi kiva ajatella, että kaikki lapset saavat turvallisen kasvuympäristön ja rakastavat, suhteellisen tasapainoiset vanhemmat, jotka kykenevät vastaamaan lapsen tarpeisiin. Uskomatonta tosin on se, miten reippaita ja positiivisia lapset ovat, riippumatta siitä, minkälaisista perheistä he tulevat, mitä ovat nähneet ja kokeneet tai miten sairaita ovat. Itsekin voisi varmasti lapsilta oppia paljon.