Tässä rentouttavan viikonlopun aikana on hyvä antautua taas vähän syvällisempien ajatusten vietäväksi. Kaksikielisessä perheessä tulee mietittyä jonkun verran kielen merkitystä ihmisille ja sitä, miten kieleen ikään kuin kasvetaan sisälle. Meillä kotona puhutaan siis englantia ja suomea. Mies puhuu aina tytölle englantia, minä aina suomea. Meidän kolmen yhteinen kieli ja minun ja mieheni yhteinen kieli taas on englanti. Olemme olleet tässä todella johdonmukaisia ja pian kaksi täyttävä neitokaisemme jo melko sujuvasti taitaa molemmat kielet. Välillä jopa kääntää toiselle vanhemmalle mitä toinen on sanonut jos kuvittelee, ettei homma ole muuten mennyt perille. Päivittäin vielä jaksaa ihmetyttää, miten noin pieni lapsi voi taitaa kielen monimutkaisempiakin koukeroita noin hienosti. Ja vielä kahdella kielellä. Hänen pieneen taaperokieleensä on vieläpä jo etsiytynyt hitunen murteita. Hassua miten neiti puhuu englantia vahvalla pohjois-Englannin murretta ja suomea sekoittaen Oulun ja Helsingin murteita. Päivittäinen "äiti mä meen paapaamaan" aiheuttaa edelleen mussa pientä hihitystä.

Kun tässä jokusen kuukauden jälkeen on edessä se uusi elämä ulkosuomalaisena, oon miettinyt sitä, miten paljon tapa käyttää oma kieltä vaikuttaa oman identiteetin rakentumiseen. Oma kieleni ja sen käyttö Suomessa on jotain niin sisäänrakennettua, että sitä on vaikea alkaa analysoimaan. Uskon että ihmisen puhetyylistä voi kertoa jotain ei vain siitä, missä päin maailmaa hän on kasvanut vaan myös siitä, minkälaisessa ympäristössä hän on kasvanut ja jotain persoonasta itsestäänkin. Vaan mitä tapahtuu kun omaksut uuden kielen, jota alat käyttää omaa kieltäsi enemmän, lähes äidinkielen tavoin. Itse olen papukaijamaisesti omaksunut lähes täysin mieheni aksentin ja käyttämät fraasit. Mukaan on sitten matkan varrella tarttunut Englannissa tapaamieni ihmisten käyttämiä sanontoja, palasia heidän aksenteistaan ja jonkinlaista yleiskieltä.

Englannissa asuessamme tutustuin nopeasti siihen, miten ihmiset olettavat asioita sinusta murteesi ja kielenkäyttösi perusteella. Moneen otteeseen uusiin ihmisiin tutustuessani kävimme tämän saman keskustelun ja lähes aina arvio oli sama. Uudet tuttavuudet kuulivat että aksentissani oli jotain erikoista, mutta kuvittelivat sen tulevan jostain pohjois-Englannin kylistä, joissa murre on eriytynyt hyvin omanlaiseksensa. Jotkut olivat ajatelleet, että tulen melko varakkaasta ja hyvin koulutetusta perheestä (kuinka kaukana arvaus voikaan olla köyhästä taiteilijaperheestä) toiset arvelivat minun olevan maalaistyttö (kiitos vaan miehelle karkeuksien ja törkeyksien opettamisesta). Jossain vaiheessa nämä arvelut alkoivat häiritsemään. Tuntuu, että apinoimalla mieheni aksentin ja tavan käyttää kieltä, olen rakentanut itselleni identiteetin, joka on valheellinen ja jota en itse tunne. Ihmiset minut tavatessani tekevät oletuksia, jotka eivät pidä kaukaisestikaan paikkaansa ja itse olen ulkomaalaisena näistä olettamuksista autuaan tietämätön. Vaikka ehkäpä näin käy omassa maassakin jatkuvasti. Kuuntelemme ja katselemme toisiamme ja teemme oletuksia, jotka voivat olla hyvin kaukana totuudesta. Ehkei niitä oletuksia voi hallita tai ymmärtää sen paremmin omassa kuin vieraassakaan maassa. Olin kai itsekin aika järkyttynyt kun ensimmäisenä Oulun vuotena sain kuulla Helsingin puhetyylin kuulostavan ylimieliseltä. Ehkä niitä ennakkoluuloja voi sitten kaataa omalla käytöksellään.