Yritänpä jos ehtisi kirjoittaa tännekin nopeasti. Pieni neitimme siis saapui vihdoin maailmaan tasan viikko sitten. Verensokereiden kanssa oli aluksi ongelmia, joten ensimmäiset kolme vuorokautta meni vastasyntyneiden teholla silmät ristissä istuessa. Nyt ollaan muutama päivä oltu kotona ja arki alkaa ihme kyllä jo rullaamaan. Ollaan onnekkaita kun neiti on mitä helpoin vauva. Ei itke muuta kun jos en tarpeeksi nopeasti herää nälkäininään. Nukkuu suurimmaksi osaksi, mutta muutaman tunnin päivässä jaksaa olla virkeänä ja ihmetellä meidän kasvoja, valoja ja varjoja. Painoakin on jo syntymäpainosta tullut viikossa 100 grammaa lisää. Jee!!

Synnytys oli ihmeellinen kokemus. Kivun lievitys onnistui nappiin (kun olin ensin kärvistellyt 24 tuntia kotona karmivissa kivuissa), joten sain todella nauttia synnytyksestä kokemuksena. Voiko mikään olla ihmeellisempää kun oma lapsi, joka nostetaan rinnalle sen kovan puserruksen jälkeen. Niitä tunteita jotka sillä sekunnilla herää, ei ole mitenkään mahdollista kuvailla. Meidän saliin osui vielä sellaiset tyypit, että saatiin kyllä hoitoa oikein parhaan luokan ammattilaisilta. Lapsivuodeosastollakin kaikki sujui hyvin. Sain oman huoneen, ruoka oli hyvää ja aina oli apua ja tukea saatavilla kun sellaista tarvitsi. Kotiutuksen jälkeen täällä tulee heti seuraavana päivänä kätilo käymään ja sen jälkeen näitä kotikäyntejä on vielä neljä, pitenevin väliajoin. Ihan loistava systeemi, koska kotonahan ne kaikki kysymykset vasta herää kun näkee miten sitä arkea hoidetaan.

Eipä tässä muuta tällä kertaa taida ehtiä kun pikku tuhisija taitaa kaivata sylittelyä. Täällä totutellaan lapsiperheen arkeen ja tuijotellaan tuota pientä ihmettä. Tuntuu kun elettäisiin pienessä kuplassa. Kaikki meidän pikku kuplan ulkopuolella oleva tuntuu juuri nyt niin kaukaiselta, eikä kovin tärkeältä. Mitenhän sitä koskaan voi palata kouluun ja jättää tuota ihanuutta niiksi ajoiksi?