Tulipa oudolta taholta kehotus päivittää blogia. Mies tässä yksi illalla ihan ohimennen kysyi oonko päivittänyt blogia. Ja sehän ei siis tätä ole koskaan voinut edes lukea, kun ei suomea ymmärrä. Totesin vaan, että eipä oo ollut nyt innostusta kirjoitella. Elämässä kun ei sen ihmeempää ole tapahtunut ja kaikki ajatustoimintakin tuntuu olevan aika jäissä. Johon mies totesi, että ei sitä blogin päivittelyä noin vaan voi lopettaa ja että menehän nyt jotain raapustamaan.

Englannin elämä alkaa piakkoin olemaan ohi tältä erää. Manchesterin elämää on jäljellä 12 päivää ja siitä viikon päästä on edessä muutto Suomeen. Vuosi on ollut ihmeellinen ja ihana, joskin ne ihanat ja ihmeelliset asiat ovat lähinnä tapahtuneet täällä oman pienen perheen sisällä. Ensimmäinen puoli vuotta oli melkeinpä pettymys. Ystävien saaminen ei sujunutkaan niin helposti kun kuvittelin, tutkimuksen teko oli tylsää ja turhauttavaa ja mulla oli aivan liikaa vapaa-aikaa eikä oikein mitään, jolla sitä täyttää. Tilannetta ei paljon helpottanut ne 17 viikkoa, jotka kärsin aivan lamaannuttavasta raskauspahoinvoinnista. Joulun jälkeen alkoi pikkuhiljaa tilanteeseen tulla parannusta. Aloin harrastamaan, tutkimus eteni, sain uusia kavereita, joista joidenkin kanssa tuli ystävyttyä paremminkin. Nyt harmittaa sekä se, että nuo ihmiset tuli tavattua vasta silloin ja se, että nyt pitää taas kerran jättää taakseen niin monta ihanaa ihmistä. Kovasti tietysti lohduttaa se, että tällä kertaa en lähde täältä yksin. Mikä sen ihanampaa, kun palata koti Suomeen oman, rakkaan pienen perheen kanssa.

Vauveli tietysti kasvaa aivan hurjaa vauhtia. Liiankin nopeasti. Pienestä puolisokeasta nyytistä, joka asui sylissä, on kasvanut pulska peukkua kovaäänisesti moiskutellen imeskelevä neiti, joka käkättää ja kikattaa tikahtuakseen kun äiti laulaa Piippolan vaaria.

Pienestä neidistä päästäänkin sitten sekä ilolla odotettuun, että unettomuutta ja ahdistusta aiheuttavaan tapahtumaan.. Koulun alkuun. Siihenhän on enää aikaa vajaa neljä viikkoa. Joka tarkoittaa, että meidän pieni on vasta 3,5 kuukautta vanha kun palaan opintojen pariin. Tilannetta toki lievittää se, ettei mun tarvitse koulussa istua kun keskimäärin 3-6 tuntia viikossa jouluun asti. Ja mieshän on tietysti kotona silloin kun minä en ole, että minnekään hoitoon ei näin pientä olla tuuppaamassa. Mutta silti hirvittää. Haluan ehdottomasti jatkaa opintoja. Tämä kotona vauvan kanssa kahdestaan kykkiminen ympäri vuorokauden ei todellakaan ole mun juttu. Ja on kiva että mieskin saa viettää aikaa vauvan kanssa. Tiedän järjellä ettei tilanteessa ole mitään katastrofaalista tai vauvan edun vastaista. Monet äidit varmasti ovat viikon aikana pari tuntia erossa vauvoistaan ja se on ihan tervettäkin. Itselle tämä asia vaan aiheuttaa tosi vahvoja syyllisyyden tunteita. Mutta syyllisyyden tunteet kai ovat asia, joka vahvasti kuuluu äitiyteen, teki miten tahansa. Ja tokihan sitä voi mieltään muuttaa jos tuntuu liian pahalta. Koulu on kuitenkin hyvin kaukana kakkossijalla ja lapsen etu menee ehdottomasti kaikkien asioiden edelle.

Ihanaa päästä takaisin Suomeen, vaikka Englantia tulee kyllä ikävä. Meidän seikkailu siis jatkuu. Nyt vuorostani minä pääsen takaisin kotimaahani ja omiin kuvioihin. Mies vuorostaan joutuu sopeutumaan uuteen maahan ja etsimään omaa paikkaansa siellä. Toivottavasti kaikki sujuisi hyvin.