Käynpä vaan päivittämässä, että tänne tuskin enää tulee juurikaan kirjoiteltua. Lapsiperheen elämän ja opiskelun yhdistäminen on sujunut hyvin, mutta omaa aikaa on nykyään niin vähän, ettei blogin kirjoitteluun ole aikaa. Niin moni asia menee tärkeysjärjestyksessä sen edelle. Tenttiin lukeminen tapahtuu yleensä lapsen nukkumaanmenon jälkeen. Toisaalta miehenkin kanssa on mukavaa välillä viettää aikaa ihan kahdestaan tai vaikka vaan uppoutua jonkun hyvän romaanin ääreen. Niille joita kiinnosti miten opiskelun ja pienen lapsen äitiyden yhdistäminen onnistuu: hyvin onnistuu jos pakollista opetusta ei ole paljon. Nyt koen etten ole joutunut tekemään kompromissia minkään suhteen. Lapsella on arjessa läsnä sekä äiti että isä suurimman osan ajasta. Ja sen lisäksi niinä päivinä kun äiti on poissa muutaman tunnin, on niiden tuntien jälkeen kotona äiti, joka jaksa ja olla läsnä ja leikkiä paljon paremmin. Ja opinnot tässä samalla etenevät hyvällä tahdilla. Sosiaalinen elämä ja urheilun harrastaminen ovat ne jotka tässä ovat eniten kärsineet. Onneksi hyvät ystävät jaksavat soitella ja tulla käymään, vaikkei meistä kotihiirulaisista aina kuuluisikaan mitään hetkeen. Uusia ystävyyssuhteita en uudella kurssilla ole ehtinyt tai jaksanut yrittää muodostaa. Välillä tuntuu että tämä äitiys on jotenkin muhentanut mun aivot ja mulla ei ole uusille ihmisille mitään kiinnostavaa sanottavaa. Vanhat kaverit onneksi näkevät tylsien kotiäitijuttujen taakse. :) Meille ei siis kuulu sen ihmeempää. Lapsi on terve, kasvaa ja kehittyy ja on meidän ilomme ja ylpeytemme. Koulu etenee hyvin ja elämä on muutenkiin mallillaan. Ei mulla siis tänne blogiin olisi sen ihmeempää kirjoiteltavaakaan. Voihan se olla että joskus vielä tulee aktivoiduttua. Nyt juuri sitä tuskin tapahtuu.

Kiireistähän tämä edelleen on. Viikon reissu isovanhempia tapaamaan takasi sen, että asunto on edelleen mullin mallin ja opinnoille uhratut aika ja ajatukset aika minimaalisia. Päivät kulkee ohi ihan hujauksessa ja tuntuu, ettei mitään saada aikaiseksi. Toisaalta meidän pienokainen saa kyllä paljon leikitystä, huomiota ja hellyyttä osakseen, joten kai kaikki muu onkin toissijaista. Ja nyt kun vihdoin ollaan jopa kuukausi samassa paikassa, ehkä saadaan asunto ja juoksevat asiat hoidettua kuntoon ja voidaan vihdoin alkaa viettämäänn normaalia arkea. Jos sitä ehtisi kohta käymään vaikka luennoillakin.

Tällä hetkellä pakollista opetusta on ollut vaan 1-2 kertaa viikossa sen 1,5 tuntia kerrallaan. Vauvan ruokkimisen aikataulutus on tällä hetkellä niin tiukkaa, että saan joka kerta polkea tukka putkella kouluun ja rynnätä heti opetusten jälkeen takaisin kotiin. Ei puhettakaan mistään rennoista lounaista kavereiden kanssa. Kadehtien katson kurssikavereitani, jotka ovat aamulla ehtineet valita kivat vaatteet päälle, meikata ja tulevat sitten rauhassa paikalle juoruillen kavereittensa kanssa. Itse saa olla tyytyväinen jos päällä on vaatteet, jotka ei ole olleet päällä useaa päivää ja joiden päälle ei ole vielä pulautettu. Miten niin pienet asiat voikaan tuntua niin suurelta luksukselta. No, ehkä jossain vaiheessa, kunhan pulloruokinta alkaa onnistumaan ja meidän arki etsiytyy uomilleen. Olisi niin kivaa käydä vaikka kavereiden kanssa rauhassa kahvilla!

Huomaan asennoituvani opiskeluun ihan erilailla kun ennen. Opiskeluaika on omaa aikaa ja tuntuu ihanalta luksukselta. Ja kun luennoille ei aina pääse, eikä kotonakaan opiskeluaikaa ole liikaa (tai ainakaan hiljaista sellaista), sitä kuuntelee opetuksissa paljon tehokkaammin, eikä käytä opetusaikaa pilkkimiseen. Opiskelu tuntuu oikeastaan mukavammalta kun ennen.

Vaikkakin aikamoista hulinaa, on elämä siis aika mukavaa. Tunnen itseni niin onnekkaaksi, kun voin ja saan yhdistää opiskelun ja kotiäitiyden. Saan hoitaa lastani rauhassa kotona ja nauttia yhteisistä leikkihetkistä ja arkisista puuhista. Ja kuitenkin saan jatkaa opintojanikin, joka antaa minulle hieman omaa hengähdysaikaa ja mahdollisuuden käyttää raskauden ja vauva-arjen muussaamia aivojani. Lapsen saaminen on saanut näkemään kaiken niin eri tavoin. Miten voikaan tuntua niin kaukaiselta aika, jolloin asuin yksin, sain harrastaa ja juhlia niin paljon kun halusin ja ylipäänsäkin vietin elämää, jossa kaikki kulki oman navan ympärillä. Eikä siitä ole kun puolitoista vuotta aikaa!

Käden taidot tosin ovat aika ruosteessa. Korva-, nenä- ja kurkkutautien kurssin tutkimiset on tuntuneet tosi vaikeilta. Sen sijaan psykiatrian kurssi on ihanan virkistävää vaihtelua. Kerrankin kurssi, joka on oikeasti niin mielenkiintoinen, että asioista lukee aidosti mielellään omallakin ajalla. Onneksi psykiatrian kurssi kestää vielä melko pitkän aikaa. Se tuntuu niin omalta alalta!

Nyt takaisin opiskelija kotiäidin arkeen ja kämppää siivoamaan ja huomiseen tenttiin valmistautumaan.

Blogin päivittely on ihan kuollutta. Sellaisesta hyvin yksinkertaisesta syystä, että ei ole aikaa. Muuttaminen, lääkis opintojen jatkaminen ja vajaa nelikuinen lapsi ei ole hyvä yhdistelmä. Pitäisihän se tyhmemmänkin tajuta. Onneksi kotona on nyt apuna mies. Voidaan edes vuorotella naperon kanssa. Ja onneksi koulua on niin vähän. Muuten tämä ei olisi edes mahdollista. Nyt sentään saadaan arki jotenkin kulkemaan. Pikkuneiti ei tietenkään suostu juomaan pullosta, joten koulun käyntiin tuli ylimääräinen haaste. Nyt joudun skippaamaan suurimman osan (vapaaehtoisista) luennoista ja käymään vaan opetuksissa, jotka ovat pakollisia. Ja tietysti kun tilanne on tämä, luennoitsijat tekivät kivan tempun ja päättivät olla jakamatta materiaalia osasta tenttiin tulevista luennoista. Eipä siinä mitään, kivaahan se on arvailla mitä siellä ois saatettu opettaa. Tenttiin lukeminen kun on muutenkin aika haasteellista. Yritäpä keskittyä lukemiseen asunnossa, jossa kuuluu jatkuva kitinä, kikatus tai jokellus. Kirjastoon voi tietysti lähteä, mutta takaisin on tultava 1-2 tunnin päästä, että tissitakiainen saa ruokaa. Ehkä tämä tasoittuu jossain vaiheessa. Jouluun asti on onneksi koulua tosi vähän ja sen jälkeen lapsen ruokapolitiikka on jo varmasti erilainen. Nyt jos sitä ryntäisi muuttolaatikoita purkamaan kun lapsi vihdoin nukkuu.

Tulipa oudolta taholta kehotus päivittää blogia. Mies tässä yksi illalla ihan ohimennen kysyi oonko päivittänyt blogia. Ja sehän ei siis tätä ole koskaan voinut edes lukea, kun ei suomea ymmärrä. Totesin vaan, että eipä oo ollut nyt innostusta kirjoitella. Elämässä kun ei sen ihmeempää ole tapahtunut ja kaikki ajatustoimintakin tuntuu olevan aika jäissä. Johon mies totesi, että ei sitä blogin päivittelyä noin vaan voi lopettaa ja että menehän nyt jotain raapustamaan.

Englannin elämä alkaa piakkoin olemaan ohi tältä erää. Manchesterin elämää on jäljellä 12 päivää ja siitä viikon päästä on edessä muutto Suomeen. Vuosi on ollut ihmeellinen ja ihana, joskin ne ihanat ja ihmeelliset asiat ovat lähinnä tapahtuneet täällä oman pienen perheen sisällä. Ensimmäinen puoli vuotta oli melkeinpä pettymys. Ystävien saaminen ei sujunutkaan niin helposti kun kuvittelin, tutkimuksen teko oli tylsää ja turhauttavaa ja mulla oli aivan liikaa vapaa-aikaa eikä oikein mitään, jolla sitä täyttää. Tilannetta ei paljon helpottanut ne 17 viikkoa, jotka kärsin aivan lamaannuttavasta raskauspahoinvoinnista. Joulun jälkeen alkoi pikkuhiljaa tilanteeseen tulla parannusta. Aloin harrastamaan, tutkimus eteni, sain uusia kavereita, joista joidenkin kanssa tuli ystävyttyä paremminkin. Nyt harmittaa sekä se, että nuo ihmiset tuli tavattua vasta silloin ja se, että nyt pitää taas kerran jättää taakseen niin monta ihanaa ihmistä. Kovasti tietysti lohduttaa se, että tällä kertaa en lähde täältä yksin. Mikä sen ihanampaa, kun palata koti Suomeen oman, rakkaan pienen perheen kanssa.

Vauveli tietysti kasvaa aivan hurjaa vauhtia. Liiankin nopeasti. Pienestä puolisokeasta nyytistä, joka asui sylissä, on kasvanut pulska peukkua kovaäänisesti moiskutellen imeskelevä neiti, joka käkättää ja kikattaa tikahtuakseen kun äiti laulaa Piippolan vaaria.

Pienestä neidistä päästäänkin sitten sekä ilolla odotettuun, että unettomuutta ja ahdistusta aiheuttavaan tapahtumaan.. Koulun alkuun. Siihenhän on enää aikaa vajaa neljä viikkoa. Joka tarkoittaa, että meidän pieni on vasta 3,5 kuukautta vanha kun palaan opintojen pariin. Tilannetta toki lievittää se, ettei mun tarvitse koulussa istua kun keskimäärin 3-6 tuntia viikossa jouluun asti. Ja mieshän on tietysti kotona silloin kun minä en ole, että minnekään hoitoon ei näin pientä olla tuuppaamassa. Mutta silti hirvittää. Haluan ehdottomasti jatkaa opintoja. Tämä kotona vauvan kanssa kahdestaan kykkiminen ympäri vuorokauden ei todellakaan ole mun juttu. Ja on kiva että mieskin saa viettää aikaa vauvan kanssa. Tiedän järjellä ettei tilanteessa ole mitään katastrofaalista tai vauvan edun vastaista. Monet äidit varmasti ovat viikon aikana pari tuntia erossa vauvoistaan ja se on ihan tervettäkin. Itselle tämä asia vaan aiheuttaa tosi vahvoja syyllisyyden tunteita. Mutta syyllisyyden tunteet kai ovat asia, joka vahvasti kuuluu äitiyteen, teki miten tahansa. Ja tokihan sitä voi mieltään muuttaa jos tuntuu liian pahalta. Koulu on kuitenkin hyvin kaukana kakkossijalla ja lapsen etu menee ehdottomasti kaikkien asioiden edelle.

Ihanaa päästä takaisin Suomeen, vaikka Englantia tulee kyllä ikävä. Meidän seikkailu siis jatkuu. Nyt vuorostani minä pääsen takaisin kotimaahani ja omiin kuvioihin. Mies vuorostaan joutuu sopeutumaan uuteen maahan ja etsimään omaa paikkaansa siellä. Toivottavasti kaikki sujuisi hyvin.

Yritänpä jos ehtisi kirjoittaa tännekin nopeasti. Pieni neitimme siis saapui vihdoin maailmaan tasan viikko sitten. Verensokereiden kanssa oli aluksi ongelmia, joten ensimmäiset kolme vuorokautta meni vastasyntyneiden teholla silmät ristissä istuessa. Nyt ollaan muutama päivä oltu kotona ja arki alkaa ihme kyllä jo rullaamaan. Ollaan onnekkaita kun neiti on mitä helpoin vauva. Ei itke muuta kun jos en tarpeeksi nopeasti herää nälkäininään. Nukkuu suurimmaksi osaksi, mutta muutaman tunnin päivässä jaksaa olla virkeänä ja ihmetellä meidän kasvoja, valoja ja varjoja. Painoakin on jo syntymäpainosta tullut viikossa 100 grammaa lisää. Jee!!

Synnytys oli ihmeellinen kokemus. Kivun lievitys onnistui nappiin (kun olin ensin kärvistellyt 24 tuntia kotona karmivissa kivuissa), joten sain todella nauttia synnytyksestä kokemuksena. Voiko mikään olla ihmeellisempää kun oma lapsi, joka nostetaan rinnalle sen kovan puserruksen jälkeen. Niitä tunteita jotka sillä sekunnilla herää, ei ole mitenkään mahdollista kuvailla. Meidän saliin osui vielä sellaiset tyypit, että saatiin kyllä hoitoa oikein parhaan luokan ammattilaisilta. Lapsivuodeosastollakin kaikki sujui hyvin. Sain oman huoneen, ruoka oli hyvää ja aina oli apua ja tukea saatavilla kun sellaista tarvitsi. Kotiutuksen jälkeen täällä tulee heti seuraavana päivänä kätilo käymään ja sen jälkeen näitä kotikäyntejä on vielä neljä, pitenevin väliajoin. Ihan loistava systeemi, koska kotonahan ne kaikki kysymykset vasta herää kun näkee miten sitä arkea hoidetaan.

Eipä tässä muuta tällä kertaa taida ehtiä kun pikku tuhisija taitaa kaivata sylittelyä. Täällä totutellaan lapsiperheen arkeen ja tuijotellaan tuota pientä ihmettä. Tuntuu kun elettäisiin pienessä kuplassa. Kaikki meidän pikku kuplan ulkopuolella oleva tuntuu juuri nyt niin kaukaiselta, eikä kovin tärkeältä. Mitenhän sitä koskaan voi palata kouluun ja jättää tuota ihanuutta niiksi ajoiksi?

Yliajalla mennään ja vauvaa ei kuulu. Laskettu aika oli siis maanantaina, vaikka kai se on ensimmäistä odottavilla aika tavallista, että yli menee. Päivät ovat muuttuneet tosi hajanaisiksi. Kaikki ajatukset kulkevat synnytyksen ympärillä ja muuhun ei oikein riitä keskittymiskykyä. Kavereiden viesteihin jää vastaamatta, asunnossa alkaa taas kehittymään kaaos, vaikka joku aika sitten puunasin kämpän lattiasta kattoon. En saa luettua, en edes katsottua telkkaria. Päivät matelee hitaasti eteenpäin enkä saa tehtyä yhtään mitään. Eilen piristävänä poikkeuksena tosin kävin pitkällä lounaalla kavereiden kanssa ja kummasti mielikin oli heti parempi. Ei sillä että mieliala olisi jotenkin huono, malttamaton vaan ja ajoittain äkäinen.

Kipuja ja jomottelua alkaa olla jo melkein kokoajan, mutta ensisynnyttäjänä on vaikea tietää mikä on mitäkin. Niinpä vaan kärvistelen näiden kipujen kanssa. Kai sitä sitten tietää kun se synnytys oikeasti kunnolla alkaa.

Näin loppupäivinä voikin raskauden ajalta listata suurimmat eroavuudet Suomen ja Englannin neuvolajärjestelmän välillä. Kokemustahan mulla ei varsinaisesti Suomen systeemistä ole, mutta kavereilla on ja niiden kanssa on tullut vertailtua.

- Ensimmäisen neuvolakäynnin jälkeen (ensimmäisen 12 raskausviikon aikana) täällä saa kortin, joka todistaa että olet raskaana. Tuolla kortilla saa kaikki reseptilääkkeet ja hammaslääkäripalvelut ilmaiseksi. Ja reseptillehän voi pyytää kirjoitettavaksi kaikki kodin perus särkylääkkeistä närästyslääkkeisiin ja muihin apteekin käsikauppatuotteisiin asti.

- Neuvolassa käydään viikoilla 10, 16, 20, 25, 28, 31, 34, 36, 38, 40, 41. Lisäksi viikoilla 12 ja 20 on lääkärin tekemä ultra ja äitiyspolikäynti. Käyntejä taitaa siis olla vähän enemmän kun Suomessa?

- Täällä äitejä ei punnita ollenkaan. Ilmeisesti ei edes diabeetikkoja. Diabeetikot saavat ravitsemusterapiaa koko raskauden ajan ja sokereita seurataan tarkkaan, painoa ei.

- Sisätutkimuksia ei tehdä ennen kun vasta sitten, kun synnytys on käynnistynyt. Täällä ihmetellään miksi Suomessa niitä vielä rutiinisti tehdään. Täkäläiset lääkärit sanovat, että tutkimusten mukaan sisätutkimukset raskauden aikana ovat aina infektioriski, eivätkä normaaliraskauksissa anna mitään informaatiota, jota ei muilla keinoin voisi saada. Rutiinisti tehtävien sisätutkimusten lopettamisen jälkeen Britanniassa oli raskauden aikaisten infektioiden ja tehtävien sektioiden määrä pudonnut huimasti. Tämä tieto on siis edelleen täkäläisiltä synnytyslääkäreiltä kuultua, en nyt jaksa alkaa etsimään tutkimuksia katsoakseni onko totta vai ei.

- Kaikki hoito on ilmaista. Neuvolakäynnit, polikäynnit, ensiapukäynnit, ultrat, sairaalapäivät, kaikki. Tosin tämä ei koske vaan raskaana olevia vaan kaikkien ihmisten sairauksien hoitoja ja jopa leikkauksia. Täällä ihminen (toisin kun Suomessa) ei joudu maksamaan siitä, että on sairas. NHS.lle kymmenen pistettä!

- Tämä viimeinen on todella vaan mun kokemus ja tunne, mutta musta täällä potilas saa lämpimämpää kohtelua kun keskimäärin Suomessa. Neuvolassa ja äitiyspolilla ei ole vielä tullut vastaan yhtään edes vähän tylyä hoitajaa tai lääkäriä. Neuvolan täti on aina sama ja polilla jos sattuu kohdalle uusi lääkäri, käy oma lääkäri edes moikkaamassa ja varmistamassa, että kaikki on ok ja vieras lääkäri osaa kysyä oikeat asiat. Aina on sellainen olo, että näillä ihmisillä on mulle aikaa ja heitä oikeasti kiinnostaa miten voin. Täällä on varmasti ihan yhtä kiireistä kun Suomessakin, mutta ainakaan äitiyspolin, terveyskeskuksen ja neuvolan henkilokunta ei anna sen vaikuttaa siihen, miten he kohtelevat potilasta.

- Odotusajalle on tarjolla paljon aktiviteetteja jos ei huvita istua yksin kotona. Perhe-/synnytysvalmennusta tarjotaan ilmaiseksi 3x2 tuntia. Jos haluaa käydä enemmän, siitä joutuu maksamaan jonkun verran. Tämän lisäksi meidän alueella tarjotaan 3 kertaa viikossa vesijumppaa raskaana oleville (vajaa 2 puntaa, eli noin 2 euroa kerta), kerran viikossa on rentoutusryhmä odottaville äideille (ilmainen) ja lisäksi on lukuisia mammakahviloita, jonne tiettynä päivänä voi mennä vaan juoruilemaan muiden kanssa. Synnytyksen jälkeen on sitten ilmaiseksi tarjolla imetystukiryhmää (neuvolan vetämä), vauvakahviloita, vauvahierontaa, vauvaperheiden loru- ja lauluryhmää ja ties mitä muuta. Muutamalla punnalla taas pääsee vauvauintiin ja vauvajumppaan. Täällä ei siis tarvitse jäädä yksin kotiin lojumaan jos ei halua.

Ehkäpä seuraava lapsi pitää ajoittaa Suomessa asumisajalle, että on sitten mitä vertailla. :)

Täällä on ollut tosi lämmin viikonloppu. Jopa niin lämmin, että eilen nukahdin kesämekossani puistossa viltille kun aurinko lämmitti niin mukavasti. Tuntuu aika kaukaiselta vaan kuukauden takainen Suomen reissu, jossa tämä kuva on otettu Suomenlinnan lautalta...

Nämä kuvat on sitten tältä viikonlopulta. Pitäisi joskus ottaa kuvia, joissa ei ole ihmisiä ettei aina tarttis noita naamoja suttailla. Täällä on siis tapettu aikaa ja joskin hauskaa oli, todettu ettei raskausviikko 38 ole ehkä paras aika kokeilla golf swingejä ekaa kertaa elämässä. Ja miten siinä kävikin niin, että mä olin aina noissa hiekkakuopissa ja kumpareiden takana äheltämässä kun mies muutamalla hienolla swingilllä ja puttauksella sai pallon sinne minne pitkin. Ja voitteko kuvitella, että tossa toisessa kuvassa on tosiaan KUKKIVA puu!!! Ei voi käsittää tällasta.. Tähän aikaan vuodessa Oulussa oon yleensä haaveillut vasta siitä, että pian lumet sulaa ja ei tarttis enää polkea jäisillä teillä.

Tänne ei oikein kuulu mitään ihmeellisempää kirjoittamisen arvoista. No ehkä se, että vihdoin sain lähetettyä artikkelin lehteen. Tuntui jotenkin tosi tärkeältä kun painoi sitä "submit the manuscript" nappia. Sinne meni koko vuoden stressin, tylsistymisen ja hampaiden kiristelyn aihe. Lehti on sen verran korkea tasoinen, että artikkeli tulee varmaan bumerangina takaisin hurjalla määrällä korjaus vaatimuksia. Tai voihan olla, että ne sanoo vaan että ei kiitos. Samapa tuo kun syvärit on mulla nyt tehtynä.

Innostuin sitten syväreiden loppuun saattamisesta niin, että päätin keksiä keinon hoitaa soveltavat (/valinnaiset tai mitä ovatkaan) opinnotkin kerralla pois alta. Hain naistutkimuksen järjestämälle vuoden kestävälle kurssille, jonka tavoitteena on perehtyä väkivallan ehkäisemiseen. Kurssi vaikuttaa todella mielenkiintoiselta, enkä voi ymmärtää miksei lääkisläiset enemmän käytä hyväkseen muiden laitosten tarjoamia kursseja. Kurssi järjestetään kokonaan nettiopetuksena, joten se voisi sikäli hyvinkin sopia pienen lapsen äidillekin. Nyt vaan pidän kaikki sormet ristissä, että pääsisin kurssille. Sieltä saisi uskomattoman arvokasta tietoa ja samalla soveltavat opinnot tulisi kerralla suoritettua eikä tarttisi keräillä tylsiä pikkukursseja joistain kirurgisista tekniikoista tai mikrobejen ihmeellisestä maailmasta tai mitä noita nyt on.

Koulujuttujen pohtimisen lisäksi täällä eletään sellaista tasaisen onnellista arkea. Mies tosin aloitti tänään viimeisen osion kaksi vuotisesta koulutuksestaan. Vuorossa on aivoinfarkti osasto arkipäivisin ja tosi paljon sisätauti päivystyksiä. Se kertaili tänään jotain sydäninfarktin hoito-ohjeita ja kauhukseni totesin, ettei mulla ole mitään hajua enää yhtään minkään sairauden hoidosta. Vuodessa unohtaa ihmeen tehokkaasti. Vaan eipä haittaa, ehtii ne asiat taas kertailla.

Mun arjen tapahtumat ei ole ihan yhtä vauhdikkaita kuin miehellä. Istun päivät pitkät joku hyvä kirja kädessä ja toinen käsi kauhoo suuhun kilokaupalla hedelmiä (onpa omituinen himo entiselle suklaa-addiktille). Välillä jos on oikein reipas olo, saatan pestä koneellisen pyykkiä tai kävellä kauppaan hakemaan lisää hedelmiä. :D Yritän tehdä mahdollisimman paljon kaikkea, mihin kohta ei ehkä ole enää mahdollisuutta. Leffassa on käyty enemmän kun ikinä, kaikki kaupungin taidenäyttelyt on katsastettu (muutamat useampaan kertaan), nukkunutkin oon aivan uskomattomia määriä. Viikonlopuksi suunnitellaan piknikkiä lähipuistoon kera herkku eväiden ja pinon kirjoja ja lehtiiä kanssa. Säätiedotus lupaa aurinkoista ja +17 astetta!!! Mikäs tässä on odotellessa. Olisihan se kivaa jo päästä tutustumaan meidän pikku neitiin, vaan kivaa on tämä oleilu näinkin. Oikein tyytyväisenä olen tällainen umpitylsä valas.

Laitanpa harvinaisesti tähän vielä kuvan tästä meidän neidin asuinpaikasta eli mahasta (raskausviikkoja on nyt siis 37).  Oon aina ennenkin ihmetellyt sitä, miten ihmeellinen asia ihminen on. Raskaana ollessa se vaan ihmetyttää vielä enemmän. Miten voi olla mahdollista, että se oma keho voi pienestä siemenestä kasvattaa ihan oikean ihmisen. Omaa kehoa kunnioittaa jotenkin ihan hurjasti, kun se osaa tuolla hoivata ja kasvattaa tätä pientä ihmettä. Mistä ihmeestä se keho tietää mitä tehdä!?!?!

Pikkuveli on ollut kyläilemässä ja viihdyttämässä tylsistyvää mammaa. Harvinaisesti on siis tullut puhuttua suomea missä ikinä on kuljettukaan. Totesin eilen, että suomen puhuminen saa mut tuntemaan täällä itseni ulkopuoliseksi. Osaksi on varmasti kyse jostain omasta pään sisäisestä jutusta, osaksi erilaisesta kohtelusta jota saa kun puhuu eri kieltä paikallisten kanssa. Kirjastokäynnin jälkeen veli nauroi, että virkalija puhui mulle aluksi tosi hitaasti ja selkeästi kunnes tajusi ettei siihen ollut tarvetta. Kaupoissa myyjät lähestyvät kysyäkseen tarvitsetko apua, mutta kääntyvät kannoillaan ja suuntaavat eri asiakkaan luo jos ehtivät kuulla että puhut jotain muuta kieltä.

Normaalisti kaupungilla asioiminen on kivaa. Myyjien kanssa tulee juteltua välillä pitkiäkin aikoja ja yleensä aina kohtelu on niin lämmintä, että kotiin kävelee hymyillen. Mutta puhupa suomea niin myyjät eivät rupattele tai heitä ylimääräisiä tuttavallisia kommentteja. Joissain paikoissa tulee jopa sellainen olo, ettei ole tervetullut. Yhtäkkiä katsotkin kaupunkia ulkopuolisen silmin, eikä se tunnukaan niin tutulta ja turvalliselta.

Erilainen kohtelu saa itsessä aikaan omituisen reaktion. Tekee mieli sulkea suunsa ja välttää oman kielen puhumista muiden kuullen. Tulee omituinen häpeän tunne. Ja mitä sitä häpeää? Itseään? Oma äidinkieli kun kuitenkin on aika suuri osa itseä. Kamalaa ajatella millaista olisi jos tällainen olo heräisi, eikä olisi kontakteja englantilaisiin tai kovin hyvää kielitaitoa. Asuisi maassa jossa tuntisi itsensä ulkopuoliseksi ja kokisi että on kahden maan välissä. Et saisi tuoda omaa taustaasi esiin millään lailla, muttet olisi vielä osa uuttakaan paikkaa. Tai vielä pahempaa jos et ole edes oikeutettu asumaan maassa ja joudut vielä pelkäämään kiinni jäämistä.

Miten oikeutta asua täällä on pitänytkin niin itsestään selvyytenä. Ja sitä että tulee kohdelluksi samalla lailla kun paikallisetkin. Ja kun omalla kohdalla kaikki on sujunut helposti ja on voinut kokea itsensä tervetulleeksi, sitä helposti unohtaa ettei kaikilla suju yhtä mutkattomasti. Olen haaveillut että voisin toimia vapaaehtoisena jossain maahanmuuttajien kotouttamisprojektissa. Ehkä sitten muutaman vuoden päästä kun muutetaan tänne pysyvästi. Suomen päässä haasteeksi riittää varmasti meidän oman pikku perheen kotouttaminen ja miehen sopeutuminen.

Tuntuu että olen tainnut kirjoittaa tästä ennenkin. Ehkä useampaan kertaankin. Jotkut asiat on vaan sellaisia, että niistä on hyvä saada muistutus tietyin väliajoin. Muutamassa viikossa tämäkin oivallus taas katoaa ja palaan elämään arkista muka-englantilaisen elämääni.

(Ihan asian vierestä.. Kuinka pahaa tämä mun tylsistyminen ja aivojen muussautuminen on, kun oon harkinnut ostavani paikallisten kotirouvien tavoin kasan juorulehtiä ajan kuluksi? Tartten jotain tekemistä ja äkkiä tai muuten tilanne on kohta se, että osaan kertoa tarkalleen mitä on tapahtunut vieraiden ihmisten aviokriiseissä ja kuka turha julkkis on laihtunut ja kuinka paljon.)

Huomaa, että mitä tylsistyneemmäksi käyn tähän kotona kykkimiseen, sitä enemmän tulee blogi postauksia. Ja tähän oikeastaan liittyykin tän kertainen aihe.. Oonko ainoa blogiangstini kanssa vai onko nykyään vaan todella vaikea löytää hyviä blogeja? Blogien määrä on lisääntynyt huimasti viime vuosina. Hyvänä puolena se, että aiheesta kun aiheesta on nykyään mahdollista löytää blogi. Huonona puolena sitten se, että siitä valtavasta blogimäärästä on todella vaikeaa löytää helmiä. Onhan se kivaa, että kaikilla on mahdollisuus ilmaista itseään. Harmi vaan, että niin harvalla tuntuu olevan mitään sanottavaa. Joitain vuosia sitten tuntui, että blogimaailmassa oli helppo eksyä blogeihin, joissa kirjoittajalla oli mielenkiintoista sanottavaa ja myös taitoa käyttää kieltä ja leikkiä sillä siten, että bloggausta oli ilo lukea.

Ehkä bloggausinto heijastaa nykyajan narsistista kulttuuria, jossa nuorten toiveammatti on julkkis. Yksityisimmille ajatuksille ei riitä paras ystävä tai päiväkirja, arjen tavallisille tapahtumille kuulijaksikaan ei riitä äiti tai kaverit. Päivän asukin on postattava nettiin, eikä riitä että koulukaverit näkevät sen ja joku tuttu ehkä kommentoikin asuvalintaa. Arjen jokaiselle pienelle käänteelle on saatava mahdollisimman suuri yleisö ja kommentteja (mieluiten vain positiivisia tietysti). Nyt en halua sanoa, että arjen tapahtumista kertovat tai muotiblogit ovat automaattisesti huonoja ja narsistisia blogeja. Muotiblogit voivat parhaimmillaan olla visuaalisesti inspiroivia, kauniita ja ideoita antavia sekä arjesta kertovat blogit viihdyttäviä ja kiinnostavia. Lisäksi on tietty aina kivaa, että on blogeja joiden kirjoittajan kanssa ehkä jakaa jonkun samankaltaisen elämäntilanteen tms.

Blogin sisältö on yksi asia. Toinen asia on se, miten sisältö tuodaan lukijan eteen. Eli toisin sanoen kirjoittamisen taito. Heti alkuun voin myöntää että tajuan kyllä tämän vauhkoamisen ristiriitaisuuden. Oma tekstini vilisee kirjoitusvirheitä, enkä todellakaan kuvittele olevani mikään nokkela sananiekka.

Hyvän blogin lukemisen voi rinnastaa hyvän lehden tai romaanin lukemiseen. Huonon blogin lukeminen taas.. No.. Musta se on ehkä parhaiten rinnastettavissa siihen kun lounaalla joku innoissaan alkaa huitomaan, että antakaa mun kertoa, mulla on ihan sairaan hyvä juttu. Se juttu alkaa ja jatkuu, se on armottoman tylsä eikä siinä ole mitään pointtia ja se loppuu  ilman mitään loppuhuipentumaa tai pointtia koko jutulle. Tylsän blogin sivuilta tosin pääsee pois heti kun alkaa tylsistyttämään, lounaspöydästä ei oikein voi juosta karkuun.

Jottei menisi pelkäksi kritisoinniksi niin linkitän tähän blogeja, joissa bloggarilla on oikeasti jotain sanottavaa (tai kauniita kuvia) tai jolla on kieli niin hallussa, että tavallisempikin asia alkaa kuulostamaan hauskalta tai mielenkiintoiselta. (Jos joku näiden blogien kirjoittajista eksyy tänne ja haluaa omansa pois tältä listalta niin tarttee vaan vinkata kommenttiboksissa.)

johannanuusi.blogspot.com/ Tämä blogi on juuri niitä hyviä tavallisesta arjesta raportoivia blogeja. Tän blogin ykkösjuttu on musta visuaalisuus. Paljon kauniita kuvia. Jututkin on kirjoitettu lämmöllä ja asioita pohditaan terveellä maalaisjärjellä.

salamatkustajansyntyma.wordpress.com/  Tämä on ns.odotusblogi, mutta kirjoittajalla on sana niin hallussa, että lukisin vaikken olisi raskaanakaan. :)

www.sinaoletratti.blogspot.com/  Sana on ehdottomasti hallussa täälläkin!

piipape.vuodatus.net Tämän bloggarin jutuille on tullut hihiteltyä jo joitain vuosia. Ja ne hauskat jutut ei vaan lopu!

enitenvituttaakaikki.blogspot.com Tämä blogi on ihan ihan omaa luokkaansa. Harmi kyllä ei päivity enää, mutta aina voi huvittaa itseään lukemalla vanhoja postauksia. Naurut on taatut. :D

schizoblog.net Hauskojen juttujen lisäksi asiaakin.

Loppuun voikin sitten myöntää, että hyvän blogin kirjoittaminen on vaikeaa. Melkein mahdotonta. Itsekin olen monesti pohtinut sitä miksi kirjoitan ja että kannattaako jatkaa. Toistaiseksi koen tämän kivana haasteena, joskin välillä turhauttaa ja joskus omat jutut on hävettävän tylsiä. Itselleni tärkeää on tietyin väliajoin miettiä sitä, miksi kirjoitan. Aloitin blogin pääsykokeeseen lukemis blogina. Kaipasin vertaistukea siihen prosessiin ja blogin kautta sainkin hyvää tsemppausta kommentoijilta ja löysin tieni muihin pääsykoeblogeihin, jotka olivat tärkeä peilausväline omaan prosessiin ja myos tukiverkosto. Pääsykokeen jälkeen blogi muuttui lääkisblogiksi ja siihen vaiheeseen olen ollut tyytyväisin. Koin ettei monista eettisistä yms. opiskeluun liittyvistä jutuista puhuttu koulukavereiden kanssa tarpeeksi tai tarpeeksi avoimeksi ja halusin pohtia niitä blogissa. Lisäksi blogiin tuli paljon toiveita lääkisaiheisista postauksista, joten kirjoitin yleisemmin lääkisopiskelusta. Pääsykoevaiheessa olisin ehkä itsekin ollut kiinnostunut lukemaan millaista lääkiksessä oikeasti on. Ja ehkä joitain ihmisiä kiinnostaa ihan muuten vaan se, miten lääkäreitä Suomessa koulutetaan.

Tänä vuonna olen enemmän kamppaillut sen kanssa, mistä kirjoittaa. Ensisijaisesti kuitenkin halusin kirjoittaa lääkisblogia, joka sisältäisi paljon pohdintaa ja auttaisi ehkä minuakin kasvamaan lääkäriksi. Välivuonna noita pohdintoja ei luonnollisesti tule samalla lailla ja ulkosuomalaisuudesta ei irronnutkaan yhtä paljon pohdittavaa ja kirjoitettavaa kun alunperin kuvittelin. Tietyn sopeutumisvaiheen jälkeen sitä ei enää juurikaan ajattele asuvansa ulkomailla. Arki on kuitenkin arkea, asui sitä missä tahansa.

Millainen teidän mielestä on hyvä blogi? Vinkkejä hyviin blogeihin otetaan ilolla vastaan. :)